Näinhän se on. Esikoista ja kakkosta toivoessa ja odottaessa en uhrannut ajatustakaan ovulaatiolle, tärppipäiville, keskenmenolle. Enpä niiden olemassa olostakaan juuri tietänyt. Positiivisia asioita kyllä osasin vahdata ja odottaa; ultrat, sydänäänet, vauvan ensimmäiset liikkeet massussa jne. Nyt viidettä toivoessa olen tikuttanut ovista viime sunnuntaista perjantaihin, ei merkkiäkään. Tilasin jopa lisää liuskoja, mutta ne tulevat vasta maanantaina ja mun tsäkällä ovis on jo sit ohi. Siihen viittaava oireita on ollut koko päivän, masua juilinut julmetusti. No, tokihan me ollaan hyödynnetty yhteinen aikamme kun lapset ovat menneet nukkumaan ;-)
Keskenmenoa aloin pelkäämään vasta kun se sattui kohdalle. Pinsessan jälkeen rv 12+0. Pikku-ukko kun ilmoitti tulostaan varasin ajan yksityiselle alkuraskauden ultraan. Muuten olisin ollut hermoraunio ennen np-ultraa. Onneksi siellä pikkuinen sydän sytkytteli. Sitten astuikin kuvioihin huoli vauvan terveydestä. Kävimme 4D-ultrassa ja se oli mahtava kokemus. Selvisi, että poikavauva voi hyvin =) ja saimme nähdä tulokkaan "livenä". Varmasti menemme uudestaan tilaisuuden tullen.

Sitten on se tieto, mitä muut ajattelevat perheemme koosta. Etenkin omat ja miehen vanhemmat. Miten se voikin mieltä niin kaihertaa? Tiedän oikein hyvin, että niistä mielipiteistä ja vihjailuista ei pitäisi välittää, mutta... Lapsihan on kuitenkin meille toivottu ja odotettu, rakas pieni. Olisi ihana katkaista kauhistelut jotenkin kuittaamalla takaisin. Minä kun en osaa kuin kiltisti niellä mitä sanotaan ja hautoa pahaa mieltä itsekseni. Tajuaakohan ne edes satuttavansa?